Tervetuloa marraskuu!

On hämmentävää ajatella, että tämä poikkeusvuosi on jo toiseksi viimeisellä kuukaudellaan. Helmikuinen Levin-reissumme ei tunnu kuuluvan edes samaan vuoteen, nyt kun mietin taaksepäin.

Tuumasin yhtenä päivänä minkälainen hulabaloo uuden vuoden vaihtajaisista tuleekaan, kun 2020 henget pitää pelotella jäämään jakolinjan toiselle puolelle. Vuoden vaihtumisen ja uusien alkujen symboliikka ei ainakaan lähihistoriassa ole koskaan ollut yhtä kouriintuntuva.

Mutta, don´t wish your life away kuten britti sanoisi, nyt ollaan vasta marraskuussa.  Aikaisempina vuosina marraskuu on ollut pakollinen paha, jonka aikana ehtii alistua pimeälle, kaivaa otsalampun lenkkiseuraksi ja raahata naamansa pois pastakulhosta. Tänä vuonna mieleni on vastaanottavaisempi. Hidastempoisempi vuosi on ehkä onnistunut opettamaan, että aina ei tarvitse olla kiire. Työpäivät voi levollisin mielin lopettaa viideltä ja jatkaa sitten aamulla siitä, mihin jäi. Kiireen tunteeseen jää nimittäin helposti koukkuun; sitä pitää onnistumisen mittarina: olen tarpeellinen, kun minua kaivataan. Olen menestynyt, kun työpanostani tarvitaan.

Tapasin siskoni ja serkkumme viime viikonloppuna Porvoossa illanvieton merkeissä. Piti mennä Sinneen syömään, mutta päädyimme turvallisemmalta tuntuvaan koti-illalliseen toisen serkkuni kauniiseen kotiin (jossa on bonuksena rantapallolla leikkivä pupu!). Ehdin myös kävelylle Porvoon vanhaan kaupunkiin, josta postauksen kuvatkin ovat. Laitoin puhelimeen älä häiritse -asetuksen – ja tätä pitäisi tehdä huomattavasti useammin – ja kiersin katuja ja vanhan kaupungin tunnelmallisia pikkuliikkeitä. Kukaan ei kaivannut, kukaan ei tarvinnut.