Pitkä viikonloppu Milanossa

Vietimme miehen kanssa viikonlopun ihan Alppien juurella Milanossa. Reissu oli kummallekin ensivisiitti.

Kaunis, arkkitehtonisesti paikoitellen mahtipontinen kaupunki herätti kahdenlaisia tuntemuksia. Toisaalta se on tyypillinen eurooppalainen kaupunki, jossa on varjopuolena taskuvarkaita, kaikenkarvaisia katukaupustelijoita ja likaisia katuja. Säästyin varkailta, mutta ”turistioppaana” toiminut humaltunut herra rahasti röyhkeästi pari euroa metroreittivinkeistä, joita en ollut pyytänyt enkä edes erityisemmin kaivannut. Ostin myös liian kalliin sormuksen – liekö sitten jotain harvinaisempaa italialaista hopeaa, joka värjää sormeni vihreäksi… Toisaalta Milano on paikka, jossa saa parilla kympillä korttelin Carréfourista ison läjän antipastotarjottavia ja pullon ihanaa Franciacorta-kuohuviiniä hotellihuoneessa nautittavaksi, upeita nahkalaukkuja on niin paljon ettei kaikkia millään ehdi rekisteröidä ja missä kaikesta voi aina vähän neuvotella – tasapäistäminen on tylsää.

Eikö tähän voikin kuvitella pyykkinarut kulkemaan puolelta toiselle? 

Söimme poikkeuksetta erinomaisesti, myös Milanon tuomiokirkon Duomon ympäristön pahimmissa turistiravintoloissa. Kiinnitin huomiota erityisesti kahteen asiaan: Ensinnäkin ruoan tilaaminen saa kestää, ja erikoistoiveita saa esittää. Tämä hieman hämmentää suomalaisturistia, joka on tottunut lukemaan ruokalistaa ja tekemään valintansa maantiekiitäjän nopeudella, sillä valmis pitää olla tasan sillä sekunnilla, kun tarjoilija tulee kysymään tilausta. Jos et tiedä mitä haluat, tai kuvittelet voivasi esittää lisäkysymyksiä – huti meni. Aikaikkuna, jonka suomalainen tarjoilija sinulle suo, sulkeutuu nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa. Milanossa ruokailu lähtee hiljalleen liikkeelle, ruokalajien sisällöstä ja oikeasta ajoituksesta tarjoilijan kanssa sopien.

Toiseksi italialaiset tosiaankin syövät merkittävästi myöhemmin illallista kuin me. Osa ravintoloista ammotti tyhjyyttään seitsemältä, mutta natisivat liitoksistaan yhdeksältä. No, syötävä on silloin kun on nälkä. Kuva kertonee tilanteesta kaiken….

Ruokapaikkavinkit: kanaalin varren ravintola-alue on täynnä hyviä paikkoja, me söimme Osteria Via Prèssä. Italialaisia herkkuja myyvän Peckin yläkerrassa on tarjolla erinomaista ruokaa.

Topakka peperoncino-öljy toimii erinomaisesti pizza Margheritan päällä, testatkaa joskus!

Lempiherkkujani eli äyriäisiä, tässä täytettyjä, jumalaisen makuisia mustekaloja.

Piskuinen arancini aloitti makujuhlat.

Loppuun vielä vilautus tulevasta postauksesta: Armanin museo oli loppuun saakka mietitty elämys musiikkia ja valaistusta myöten. Halusin paitsi kaikki näyttelyesineet, myös muuttaa museorakennukseen asumaan.